Ristilukin laulu (Eino Leino)
Aho vihreä paahteessa auringon
salon harhaisan helmassa on,
siell' istuvi lukki niin musta kuin yö,
vain vaaninta häijyllä työ.
Kas, auringon välkkeitä väijyvi tuo,
ne kelmeiksi kehrää ja verkon hän luo
niin voimallisen,
ah, niin kevyen,
min silmuihin sielut hän pauloo ja lyö
ja kiusaa ja surmaa ja syö.
Ja valkeus ja päivä niin valjuksi käy,
yli maailman yö pimentäy,
siell' ihmiset sieluttomat haparoi,
mut toimehen tulla he voi.
Yö heistä on kirkas kuin huomenen koi,
mut huomen jos koitti, se yönpelon toi,
he aaveilevat,
he haaveilevat
kuin henkensä vankka ja valtava ois,
ja hukkuvat, nukkuvat pois.
Mut lukki se kehrää ja tummuvi maa;
ei sielua yhtä hän saa,
halk' aikojen astuu se seppelepäin,
käy urholta urholle näin,
se valtikan heille ja herruuden suo
ja voiton ja herjan ja kuoleman tuo
ja tuskan ja yön
vuoks sankarityön,
kaikk' kamppailevat lukinlangoissa nuo,
ja kaikilta hurmeen hän juo.
Tuoll' korpien kätköissä ruohikko on
ja paisteessa siell' auringon,
käy lukki niin suuri ja musta kuin yö,
Se saalista vaanii ja syö.
Säde päivän sen vangiksi väijyen käy
kun iltaisin verkkonsa taa hämärtäy.
Ja tullessa yön hän alkavi työn,
jok' ainoan sielun hän vangita voi
ja piinaten surmaa ne, oi.
Ja aurinko sammuu, sen kehrää ei näy,
se yön ikihelmahan käy.
Ja ihmiset sielutta harhailevat
vain tuntien tiet avarat.
Yön tummuus on heistä kuin hehkuva koi,
he säikkyvät kerran jos valjeta voi,
ja rientäen pois
näin eivätkö ois
ikivapaita - unta kun nähneensä vaan
he luulevat nukkuessaan.
Mutt' lukki se punovi pauloja ain',
yks' sielu ei lannistu vain.
Se sielu käy vapaana aikojen taa;
sen sankarit perinnöks' saa.
Ja mainetta, mahtia heille se tuo.
Mutt' rauhaa ja lepoa koskaan ei suo.
Se sankari on,
joka ain' kuolohon,
lukin verkkoja vastahan taistella voi,
sillä kaikki ne kaatuvat, oi!